Armotonta ahdinkoa puristettuna säkeisiin

Itke minulle taivas on herkkä ja rohkea kokonaisuus, joka koostuu lyhyistä runoista yhteisen teeman alla. Niissä laajasti käsiteltävänä ja pureksittavana on mielenterveys ja tapahtumapaikkana kuvataankin usein kylpyhuoneen lattiaa. Kirjailija Maiju Voutilainen kuvailee teoksessaan rehellisesti mutta kauniisti runouden keinoin asioita, joita monet yksilöt pitävät sisällään päästämättä niitä virtaamaan ulos edes kyyneleinä. Uskon, että moni saa teoksesta vertaistukea sekä työkalun käsitellä tunteitaan. 

Runokokoelman jokaisessa runossa on läsnä joko kipu tai kaipaus. Kirjan keskeisimmiksi teemoiksi luokittelisinkin ahdistuksen, masennuksen, itseinhon, yksinäisyyden sekä itsetuhoisuuden. Kirjan mittaan runojen kirjoittajaa ahdistaa maailma ja oma itsensä, sitten yksinäisyys ja lopuksi rakkaus. Runoissa kuuluu taustalla oleva kirjailijan masennus ja apeus sekä hämmennys omasta maailmastaan. Niissä on puettu sanoiksi myös itsetuhoisia ajatuksia, jotka voivat kiertelemättä ilmaistuna järkyttää monia nuoria lukijoita. Nämä nuoremmat lukijat voivat varmaan kuitenkin samaistua kirjassa ilmaistuihin tuntemuksiin yksinäisyydestä.

Kirjaa lukiessaan ja runoihin eläytyessään saa tutustua myös kirjailija Maiju Voutilaiseen ja hänen ajatuksenkulkuunsa. Hän kertoo kaikkien teoksen runojen kertovan hänen omasta elämästään – kirjaa onkin kutsuttu “säemuotoiseksi päiväkirjaksi”. Kirjassa on siis minämuotoinen puhuja, jonka avulla pääsee vaivattomasti tunkeutumaan Voutilaisen pään sisälle, jossa odottaa kuitenkin lempeä vastaanotto. “Haluan jakaa ajatukseni kanssasi”, kirjoittaa hän teoksen johdannossa. Puhujaratkaisu vaikuttaa suuresti kirjasta huokuvaan lämpöön ja lohtuun. Kirjassa ei ilmaista asioita oppeina arvokkaan professorin luennolla. Kirjaa lukiessaan tuntee kokemuksiaan jakavan puhujan istumassa vieressään juomassa kuumaa teetä syksyn pimeänä iltana.

Myös kirjan maanläheinen kieli sekä asettelu vahvistavat kirjailijan repivien tunteiden välittymisen. Runojen säkeet alkavat pienillä alkukirjaimilla, ja säkeet on aseteltu leikkisästi esimerkiksi muodostamaan vinorivin, mikä luo sivuille yhä vahvempaa vaikutelmaa päiväkirjan sivuista. Kirja on helppolukuinen, eikä sen ymmärtämiseen vaadita rivien välistä lukemisen taitoa, koska asiat esitetään suoraan ilman minkäänlaisia kiertoreittejä. Se tekeekin kirjan tekstistä rohkean kuuloista. Maanläheisyys tehostuu myös, kun runoissa mainitaan tuntemuksien välissä monille päivittäisistä rutiineista, kuten säkeessä “juoksin bussiin”. Myös kirjan vertauskuvissa käytetään lähinnä arkisilta tuntuvia asioita, kuten “taskussa liiskaantunut banaani”.

Maiju Voutilainen haluaa kirjallaan avoimempaa puhetta mielenterveydestä. Voutilaisen mukaan “jakaminen on arvokasta” ja sitä kautta voi saada tuntea “lämpöä ja voimaa”, mikä on myös hänen tavoitteensa kyseisellä runokokoelmalla. Hän haluaa vakuuttaa kaikille lukijoille, etteivät he ole tai koskaan tule olemaan yksin asioidensa kanssa. Voutilaisen mielestä heidän pitää vain uskaltaa pyytää apua, koska aina löytyy toivoa ja ihmisiä, jotka ymmärtävät, mitä he tuntevat ja yrittävät sanoa. Hän rohkaisee kaikkia uskaltamaan tuntea kaikki negatiivisimmatkin tunteet ja kannustaa päästämään ulos nämä tunteet missä muodossa hyvänsä. Hän osoittaa kirjallaan, että siitä voi seurata hyvän ja kevyen olon lisäksi jotain todella kaunista. Lopulta voi jopa oppia hallitsemaan ajatuksiaan. Mielestäni tämä kiteytyy hyvin kohdassa: “Ei ole olemassa tervettä ihmistä, on vain ihmisiä, jotka hallitsevat tunteitaan ja ajatuksiaan tahtomatta kuolla joka sekunti.”

Oma mielipiteeni kirjasta on ristiriitainen mutta kallistuu kyllä vaikuttuneen puolelle.

Pidän runojen aitoudesta ja siitä, miten kokoelman synkimmissäkin runoissa saa tuntea himmeän valon hehkuvan tunnelin päässä. Joissakin runoissa se myös saavutetaan, kuten runon “Rakas ystäväni” viimeisessä säkeessä “Myrskyn jälkeen on aina tyyntä”. Jotkin runoista ovat kyllä pelkkää melankoliaa, joka ei vetoa minuun, mutta se saattaa johtua siitä, että kirjoitushetken latistavat tuntemukset pyritään ilmaisemaan mahdollisimman sensuroimattomasti. En myöskään pidä siitä, miten kirjassa suhtaudutaan rakkauteen niin epäilevästi. Kirjassa käsitellään ristiriitaisesti ensin rakkauden kaipuuta, mutta sitten alkaakin yhtäkkiä satamaan katkeria runoja, kuten “lupaus, jonka rikoin vuonna 2015” sisältämällään muistutuksella “ÄLÄ RAKASTU”.

Kirja lukukokemuksena oli helppo, vaikka teema olikin synkkä ja painava. Rivien välistä lukemiseen ei tarvinnut käyttää energiaa, koska runojen sanomat olivat tekstissä lähes näkyvillä kaikille keskinkertaisesti lukeville. Olen varma, että kirja on rankkaa luettavaa henkilölle, joka ei pysty samaistumaan teeman yhteenkään alaluokkaan millään tasolla, mutta uskon, että melkein kaikki ovat joskus joutuneet kohtaamaan jonkin niistä ainakin lievässä muodossa. Mieleenpainuvin osa kirjasta olivat kuitenkin runot itsetuhoisuudesta. Opin ajatuksia näiden tekojen takaa, ja vaikka niitä oli vaikea kuunnella, uskon kuitenkin ymmärtäväni nyt paremmin, miten voin auttaa asiasta kärsiviä henkilöitä. Koko runokokoelma taas opetti minua ymmärtämään maailmaa paremmin, mikä on arvokasta.

Julianne Leino, 20 C