Kieltämättä kaikki voimme kuvitella tietävämme, kuinka vaativaa kääntäjän työ on. Kuitenkin tutustuessani Tero Valkosen suomentaman alkuperäiskielellä vuonna 1996 ilmestyneen David Foster Wallacen Päättymätön riemu -romaanin kääntämisprosessiin oivalsin kirjallisuuden olevan paikoin niin kirjavaa, että se saattaa jopa ahdistaa muita luovia ihmisiä nerokkuudellaan. Juuri näin kirjan suomentamista sponsoroinut Kari Hotakainen kuvailee reaktiotaan lukukokemukseen Pauliina Grymin haastattelussa Yle Radio 1:n Kulttuuriykkösen esitallennetussa lähetyksessä 21.10.2020. 

Kun suomennoksen kohteena on näin kielellisesti rikas teos, suomentajan vastuulla on luoda vähintäänkin yhtä monipuolinen ja mukaansatempaava vastine. Tietenkään kaikille sanoille ja lauserakenteille ei löydy paria suomen kielestä, mutta kääntäjän tehtävänä on keksiä korvaavat ilmaisut, jotka välittävät ainakin tunnelman ja tekstin tyylin. Wallacen kieltä tässä ensyklopedisessä romaanissa on kuvailtu vaikeaksi mutta samalla niin lumoavaksi, että yli tuhannen sivun kirjan haluaa ahmaista mahdollisimman nopeasti, jolloin jopa työ voi jäädä taka-alalle. Tero Valkonen kertoo lukeneensa kirjan kaksi kertaa ennen työhön tarttumista ja vielä seitsemän kääntämisprosessin aikana. Koko aherrukseen hänellä on kulunut Helsingin Kirjamessujen 2020 tallenteen mukaan vuosi ja kymmenen kuukautta ja olisi voinut mennä puoli vuotta enemmänkin. Valkonen kertoo tämän olleen suurin käännöstyö, mikä hänellä on koskaan ollut, mutta onneksi deadline motivoi tehokkaaseen toimintaan. 

Työtä helpotti myös monien materiaalien ja analyysien olemassaolo, sillä kirjan hahmoja, rakennetta ja merkityksiä oli pohdittu syvästi jo ennen hänen projektiaan. Pauliina Grymin haastattelussa Valkonen kertoo, että tuntui etuoikeudelta ja vaikkei päättymättömältä mutta varmasti riemulta, saada tämän luomuksen suomentamisen kunnia. Kääntäjiltäkin siis löytyy halua ja mahdollisuuksia kohdata uusia haasteita ja kehittyä työssään. Mutta mitä tapahtuu, jos ei löydäkään haastavampaa tekstiä, jos huippu on jo saavutettu? Tämä on varmaan monien ammattien ongelma ja useiden ihmisten pelko.

Aina voi kuitenkin löytää uusia huippuja, joita saavuttaa. Esimerkiksi Päättymättömän riemun suomentamisen jälkeen Valkonen harjoiteltuaan hysteerisen realismin kääntämistä osaakin paremmin työskennellä vitsien ja satiirin kanssa, mikä voisi olla uusi kehityksen suunta. Yksi teos ei voi mitenkään olla kaikkia muita ylivoimaisempi, vaikka kuinka hillittömäksi ja samaan aikaan dramaattiseksi sitä kuvailtaisiin. Helsingin Kirjamessujen tallenteessa pohdittiinkin, onko teos enemmän koominen vai traaginen, mikä kääntäjän on todellakin tärkeä ymmärtää, jottei hän lähtisi luomaan konseptiltaan aivan uutta teosta. Valkonen toteaa, että kirja on hirvittävän hauska suuren osan ajasta, mutta sen avaamat ja esille tuomat epäkohdat ja aiheet ovat kaikkea muuta kuin hupaisia, vaikka ne näytetäänkin hysteerisessä valossa. Kääntämisessä on ollut tärkeää myös välittää romaanin kielen empatian syvyys ja se tenniksen ja eri fyysisten tilojen asiantuntijuuden taso. “Alennustila riippuvuudesta on silmitön”, Valkonen kertoo haastattelussaan korostaen, kuinka syvää passiivista kärsimystä tekstin kautta on ilmaistava. 

Nämä aiheet ovat Wallacelle läheisiä, sillä hänellä on ollut itselläänkin useita vakavia masennuskausia, mutta kääntäjän on aina omasta elämästä ammentamisen lisäksi tehtävä paljon tausta- ja tutkimustyötä. Vain sillä tavalla hän voi hakea perinpohjaista ymmärrystä levittääkseen todenperäistä kuvaa. Myös oikeanlainen terminologia tekstissä on tärkeää, jotta todentuntuinen kuva säilyy niillekin, jotka ymmärtävät aiheesta enemmän. On tiedettävä, ketkä ja missä kontekstissa käyttävät esimerkiksi tennikseen tai huumeisiin liittyvää slangia. Lisäksi kääntäjän täytyy jatkuvasti laajentaa omaa sanavarastoaan kyetäkseen kirjavaan kerrontaan. Tietenkin nykyään on olemassa monia apuvälineitä, kuten synonyymisanakirjoja ja internetsivuja kantamattomiin, mutta tarvittavaa syvää ymmärrystä ei nopeilla keinoilla saa. 

Kirjallisuuden voima on juuri kielessä, eikä sitä mikään voi riistää. Wallacen teoksesta jopa sanotaan, että se on “saatavilla vain tässä muodossa”, millä tarkoitetaan, että mikään adaptaatio ei tule voittamaan kirjaa. Näin paksua nidettä ei voi verrata muuhun proosaan, koska se on erillinen lajinsa. Pituudeltaan rinnastettavissa oleva normiproosa puhuu yleensä kansakunnan käänteistä, mutta Helsingin Kirjamessuilla Wallace-proosaksi kutsuttu kirjallisuus nostaa isoja mielentiloja ja teemoja, joiden välittäminen vaatii kääntäjältä todellista mestaruutta. 

Kun suomentaa oikeaa mestariteosta, kääntäjän pitää kiinnittää huomio kaikkiin mahdollisiin seikkoihin sanavalinnoista ja rakenteesta yleiseen kuvaan ja tunnelmaan. Ilman tarkkuutta pikkuasoissa on mahdotonta herättää lukijassa edes samanluontoisia ajatuksia ja tunteita kuin alkuperäinen teos. Kääntämisen tehtävänä on kuitenkin säilyttää lukukokemuksen nautinto ja hyöty vähintäänkin yhtä suurena. Kääntäjien on kehityttävä kielen ja kirjallisuuden tahtiin!

Alisa Vlasova