Harvoin on minun tullut kiinnitettyä minkään kirjan kääntäjään yhtä paljon huomiota kuin olen Tero Valkoseen. Tämä johtunee siitä, ettei kääntäjiä kovin usein nosteta jalustalle tai edes suuremmin mainita teoksesta puhuttaessa. Nimeltä osaan Valkosen ohella mainita lähinnä Jaana Kaparin, joka Harry Pottereiden kääntäjänä edustaa minulle suorastaan kielenkääntämisen ylijumaluutta. Kokonainen maailma rakennettuna äidinkielelleni, varmasti satoja uusia sanoja, joita ei millään kielellä ole edes olemassa – sellainen nimi jää matkan varrella mieleen.

Mutta entä Valkonen? Hänen käännöksiään en ainakaan itedä lukeneeni. Mieleeni hän onkin jäänyt harvinaisella tavalla, median uutisoinnin myötä. Tero Valkosen suomentama mammuttiteos Päättymätön riemu, alkuperäiseltä nimeltään Infinite Jest (David Foster Wallace, 1996), on viimein kohahduttanut kirjallisuuspiirien ulkopuolellakin niin suuresti, että aiheesta tulee luettua lähes jokaista suomenkielistä käännöstä koskevasta tekstistä. 

Otsikot suorastaan mässäilevät juuri kääntämisellä, paikoin jopa enemmän kuin kirjan itsensä suosiolla: “Yksi maailman vaikeimmin käännettävistä romaaneista on täynnä sanoja, joita eivät ymmärrä edes englantia äidinkielenään puhuvat – HS seurasi puolitoista vuotta suomentaja Tero valkosen mahdotonta tehtävää” (Helsingin Sanomat, 18.10.2020) ja “David Foster Wallacen ”mahdottomaksi käännettäväksi” kutsutun jättiteoksen suomennos synnyttää samanlaista tekstin mielihyvää kuin Wallacen proosa englanniksi” (Tommi Melender, Helsingin Sanomat, 24.10). Kirjaa ja sen käännöstyötä ylistävä Melenderin kirja-arvostelu muun muassa kuvailee kirjasta paistavan, että käännös oli suomentajalleen kutsumustyö. Valkonen on siis mitä ilmeisimmin mediahuomionsa ansainnut. 

Melko vähäkansaisessa maassa, kuten Suomessa, kääntäjien vaikutus kirjallisuuden tarjontaan ei ole ihan heti korvattavissa: yli viidennes Suomessa julkaistavista kirjoista on käännöksiä. Tämä johtunee siitä, että vaikka maastamme lahjakkaita kirjailijoita löytyykin, totuus on, ettei suomen kielellä kirjoiteta läheskään niin paljoa kirjoja kuin vaikkapa ruotsiksi. Olemmekin siis siinä mielessä voittajia, että varsin vähän puhutusta kielestämme huolimatta kustantamojen käytössä on sellainen määrä kääntäjiä, että voimme muun maailman mukana nauttia ulkomaisesta kirjallisuudesta äidinkielellämme. 

Näin asian ilmaistessa tulee väistämättä ajateltua, että kääntäjäthän muodostavat tavallaan suuren osan kirjailijakunnastamme, tai jos eivät siitä, niin ainakin ovat avainasemassa kirjojen matkassa amerikkalaiskirjailijan työpöydältä Suomalaiseen Kirjakauppaan. Työtähän kääntäjille riittää, sillä yhä enemmän halutaan lukea myös maailmanlaajuisia menestyskirjoja kotimaisen tuotannon ohella. Palkkaus ja työolot vain eivät aina kulje tarpeen perässä. Yle Uutisten jo muutama vuosi sitten julkaiseman artikkelin (”Kirja ei käänny itsestään” – kääntäjä tienaa tonnin kuussa, Yle Uutiset, 14.8.2015) mukaan kääntäjän kuukausipalkka on noin tuhannen euron luokkaa. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2015 suomalaisten keskipalkka oli kuitenkin lähes 3000 euroa, joten selvä ero palkoissa näkyy. Artikkelissa todetaankin, että ilman apurahajärjestelmää palkat olisivat häviävän pienet, mutta merkkimäärän perusteella maksettavat bonukset onneksi pitävät palkan mielekkäällä tasolla.

Siinä missä putkimies korjaa putkia ja mainostoimisto suunnittelee mainoskampanjoita, myös kääntäjät antavat osaamisensa maksua vastaan kustantamojen ja siten myös jokaisen lukijan käytettäväksi. Siihen nähden minimaalisella palkalla kituuttaminen särähtääkin korvaan, sillä ilman kääntäjää jäisivät kustantamolta koko kirjan aiheuttamat tulot sivu suun. Toki on ymmärrettävää, että kirjan alkuperäinen kirjailija saa suurimmat kiitokset, onhan hän vastuussa tarinasta ja kerronnan kulusta. Tarinan tuo kuitenkin lukijan luokse usein vasta omalla äidinkielellä luettava versio kirjasta.

Syksyllä suoritin englannin ylioppilaskokeen, ja kokeeseen valmistautuessani ymmärsin itsekin kääntämisestä paljon sellaista, mitä en aikaisemmin ole tullut edes ajatelleeksi. Vaikka englannin osaamiseni on ainakin tutkintolautakunnan mukaan tasolleni erinomaista, en usko, että minusta välttämättä olisi kääntämään mitään lasten novellia vaikeampaa tekstiä kieleltä toiselle. Työ nimittäin ei ole vain sanojen vaihtamista kieleltä toiselle, vaan merkitysten ja ilmausten muuttamista toisen kielen taitajille ymmärrettäviksi ja luonnollisiksi. Kääntäjän tehtävä on olla viestin välittäjä, joka ei kuitenkaan itse viestiin vaikuta.

Jo englannin ja suomen kielet eroavat toisistaan niin paljon, että moni ilmaus tuntuisi hyvin tökeröltä suoraan suomennettuna. Tästä inhokkiesimerkkini on ilmaus “nimetä jonkun jälkeen”, jota muistan jossain lukemassani b-luokan kirjassa käytetyn. Sanavalinta on suoraan peräisin englannin “to name something after something”, joka oikein suomennettuna tarkoittaa asian nimeämistä jonkin mukaan. Kuten on helppo huomata, merkitys muuttuu väärin suomennettaessa olennaisesti. Erilaiset sanaparret herättävät eri kielten puhujissa eri mielleyhtymiä: venäläiset ystäväni kutsuvat suojateitä seeproiksi myös suomea puhuessaan, mutta minulta meni vuosikaudet tajuta, etteivät he tarkoittaneet eläintä vaan maahan maalattuja viivoja.

Näiden rakenteellisten erojen myötä tein tärkeän huomion: kokematon kääntäjä ei pääse kääntämällä järin pitkälle. Kantapään kautta opin, että englannin esseet tulee kirjoittaa alusta pitäen englanniksi eikä kannata kääntää mielestään mainiota tekstiä suomesta. Yhdellä kielellä toimiminen auttaa käyttämään koko kielen potentiaalia, sillä englanniksi pystyn ilmaisemaan monia sellaisia asioita, joita suomeksi en tältä istumalta osaisi kertoa. Onkin siis yksi asia kirjoittaa vieraalla kielellä, eikä se ole edes verrattavissa vieraan kielen ja äidinkielen välillä tulkkina toimimiseen.

Entä mitä käy kun kääntäjä saa eteensä vaikkapa japaninkielisen alkuteoksen, joka tulisi suomentaa? Vastikään luin Sayaka Muratan Convenience store womanin englanniksi  Ginny Tapley Takemorin kääntämänä. Japanilaisen lähikaupan työntekijän arkea kuvaavan kirjan käännöksessä turvauduttiin osien ilmaisuksista jättämiseen alkukielellle, kuten olen huomannut japanilaisia kirjoja käännettäessä usein tehtävän. Tulkitsen sen johtuvan siitä, ettei monille muodollisuuksille yksinkertaisesti ole järkevää käännöstä muilla kielillä: Kotoa poistuttaessa käytettävä Iterasshai tarkoittaaa sananmukaisesti “menen ja tulen takaisin”, mikä tietysti kuulostaisi suomalaisen korvaan lähinnä hämmentävältä. Toisaalta lausahduksen korvaaminen pelkällä heipalla kätkisi palan kirjalle olennaista kulttuuria. Siksi kirjoihin saatetaan jopa lisätä selitykset japaninkielisille sanoille, jotka on jätetty alkuperäiseen muotoonsa. Vaatii siis kääntäjältä melkoista taiteilua ja luovuutta, kun hän yrittää saada kirjan alkuperäiselle muodolleen uskollisena käännettyä paitsi uudelle kielelle, myös uuteen kulttuuriin. 

Kääntäjän työn haasteita ja vaatimuksia en aina tule lukiessani ajatelleeksi, mutta Tero Valkosen esiin nostamat työhön liittyvät asiat tuovat varmasti myös ansaittua kunnioitusta muidenkin kääntäjinä työskentelevien kontolle. Sanottakoon siirappisesti, että parhaan käännöksen lukeminen on itsessään jo päättymätön riemu – ja tuskin maltan odottaa että jonain päivänä pääsen tutustumaan tähän mahdottomaan ja pohjatonta riemastusta tarjoavaan opukseen.

Harvoin on minun tullut kiinnitettyä minkään kirjan kääntäjään yhtä paljon huomiota kuin olen Tero Valkoseen. Tämä johtunee siitä, ettei kääntäjiä kovin usein nosteta jalustalle tai edes suuremmin mainita teoksesta puhuttaessa. Nimeltä osaan Valkosen ohella mainita lähinnä Jaana Kaparin, joka Harry Pottereiden kääntäjänä edustaa minulle suorastaan kielenkääntämisen ylijumaluutta. Kokonainen maailma rakennettuna äidinkielelleni, varmasti satoja uusia sanoja, joita ei millään kielellä ole edes olemassa – sellainen nimi jää matkan varrella mieleen.

Mutta entä Valkonen? Hänen käännöksiään en ainakaan itedä lukeneeni. Mieleeni hän onkin jäänyt harvinaisella tavalla, median uutisoinnin myötä. Tero Valkosen suomentama mammuttiteos Päättymätön riemu, alkuperäiseltä nimeltään Infinite Jest (David Foster Wallace, 1996), on viimein kohahduttanut kirjallisuuspiirien ulkopuolellakin niin suuresti, että aiheesta tulee luettua lähes jokaista suomenkielistä käännöstä koskevasta tekstistä. 

Otsikot suorastaan mässäilevät juuri kääntämisellä, paikoin jopa enemmän kuin kirjan itsensä suosiolla: “Yksi maailman vaikeimmin käännettävistä romaaneista on täynnä sanoja, joita eivät ymmärrä edes englantia äidinkielenään puhuvat – HS seurasi puolitoista vuotta suomentaja Tero valkosen mahdotonta tehtävää” (Helsingin Sanomat, 18.10.2020) ja “David Foster Wallacen ”mahdottomaksi käännettäväksi” kutsutun jättiteoksen suomennos synnyttää samanlaista tekstin mielihyvää kuin Wallacen proosa englanniksi” (Tommi Melender, Helsingin Sanomat, 24.10). Kirjaa ja sen käännöstyötä ylistävä Melenderin kirja-arvostelu muun muassa kuvailee kirjasta paistavan, että käännös oli suomentajalleen kutsumustyö. Valkonen on siis mitä ilmeisimmin mediahuomionsa ansainnut. 

Melko vähäkansaisessa maassa, kuten Suomessa, kääntäjien vaikutus kirjallisuuden tarjontaan ei ole ihan heti korvattavissa: yli viidennes Suomessa julkaistavista kirjoista on käännöksiä. Tämä johtunee siitä, että vaikka maastamme lahjakkaita kirjailijoita löytyykin, totuus on, ettei suomen kielellä kirjoiteta läheskään niin paljoa kirjoja kuin vaikkapa ruotsiksi. Olemmekin siis siinä mielessä voittajia, että varsin vähän puhutusta kielestämme huolimatta kustantamojen käytössä on sellainen määrä kääntäjiä, että voimme muun maailman mukana nauttia ulkomaisesta kirjallisuudesta äidinkielellämme. 

Näin asian ilmaistessa tulee väistämättä ajateltua, että kääntäjäthän muodostavat tavallaan suuren osan kirjailijakunnastamme, tai jos eivät siitä, niin ainakin ovat avainasemassa kirjojen matkassa amerikkalaiskirjailijan työpöydältä Suomalaiseen Kirjakauppaan. Työtähän kääntäjille riittää, sillä yhä enemmän halutaan lukea myös maailmanlaajuisia menestyskirjoja kotimaisen tuotannon ohella. Palkkaus ja työolot vain eivät aina kulje tarpeen perässä. Yle Uutisten jo muutama vuosi sitten julkaiseman artikkelin (”Kirja ei käänny itsestään” – kääntäjä tienaa tonnin kuussa, Yle Uutiset, 14.8.2015) mukaan kääntäjän kuukausipalkka on noin tuhannen euron luokkaa. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2015 suomalaisten keskipalkka oli kuitenkin lähes 3000 euroa, joten selvä ero palkoissa näkyy. Artikkelissa todetaankin, että ilman apurahajärjestelmää palkat olisivat häviävän pienet, mutta merkkimäärän perusteella maksettavat bonukset onneksi pitävät palkan mielekkäällä tasolla.

Siinä missä putkimies korjaa putkia ja mainostoimisto suunnittelee mainoskampanjoita, myös kääntäjät antavat osaamisensa maksua vastaan kustantamojen ja siten myös jokaisen lukijan käytettäväksi. Siihen nähden minimaalisella palkalla kituuttaminen särähtääkin korvaan, sillä ilman kääntäjää jäisivät kustantamolta koko kirjan aiheuttamat tulot sivu suun. Toki on ymmärrettävää, että kirjan alkuperäinen kirjailija saa suurimmat kiitokset, onhan hän vastuussa tarinasta ja kerronnan kulusta. Tarinan tuo kuitenkin lukijan luokse usein vasta omalla äidinkielellä luettava versio kirjasta.

Syksyllä suoritin englannin ylioppilaskokeen, ja kokeeseen valmistautuessani ymmärsin itsekin kääntämisestä paljon sellaista, mitä en aikaisemmin ole tullut edes ajatelleeksi. Vaikka englannin osaamiseni on ainakin tutkintolautakunnan mukaan tasolleni erinomaista, en usko, että minusta välttämättä olisi kääntämään mitään lasten novellia vaikeampaa tekstiä kieleltä toiselle. Työ nimittäin ei ole vain sanojen vaihtamista kieleltä toiselle, vaan merkitysten ja ilmausten muuttamista toisen keilen taitajille ymmärrettäviksi ja luonnollisiksi. Kääntäjän tehtävä on olla viestin välittäjä, joka ei kuitenkaan itse viestiin vaikuta.

Jo englannin ja suomen kielet eroavat toisistaan niin paljon, että moni ilmaus tuntuisi hyvin tökeröltä suoraan suomennettuna. Tästä inhokkiesimerkkini on ilmaus “nimetä jonkun jälkeen”, jota muistan jossain lukemassani b-luokan kirjassa käytetyn. Sanavalinta on suoraan peräisin englannin “to name something after something”, joka oikein suomennettuna tarkoittaa asian nimeämistä jonkin mukaan. Kuten on helppo huomata, merkitys muuttuu väärin suomennettaessa olennaisesti. Erilaiset sanaparret herättävät eri kielten puhujissa eri mielleyhtymiä: venäläiset ystäväni kutsuvat suojateitä seeproiksi myös suomea puhuessaan, mutta minulta meni vuosikaudet tajuta, etteivät he tarkoittaneet eläintä vaan maahan maalattuja viivoja.

Näiden rakenteellisten erojen myötä tein tärkeän huomion: kokematon kääntäjä ei pääse kääntämällä järin pitkälle. Kantapään kautta opin, että englannin esseet tulee kirjoittaa alusta pitäen englanniksi eikä kääntää mielestään mainiota tekstiä suomesta. Yhdellä kielellä toimiminen auttaa käyttämään koko kielen potentiaalia, sillä englanniksi pystyn ilmaisemaan monia sellaisia asioita, joita suomeksi en tältä istumalta osaisi kertoa. Onkin siis yksi asia kirjoittaa vieraalla kielellä, eikä se ole edes verrattavissa vieraan kielen ja äidinkielen välillä tulkkina toimimiseen.

Entä mitä käy kun kääntäjä saa eteensä vaikkapa japaninkielisen alkuteoksen, joka tulisi suomentaa? Vastikään luin Sayaka Muratan Convenience store womanin englanniksi  Ginny Tapley Takemorin kääntämänä. Japanilaisen lähikaupan työntekijän arkea kuvaavan kirjan käännöksessä turvauduttiin osien ilmaisuksista jättämiseen alkukielellle, kuten olen huomannut japanilaisia kirjoja käännettäessä usein tehtävän. Tulkitsen sen johtuvan siitä, ettei monille muodollisuuksille yksinkertaisesti ole järkevää käännöstä muilla kielillä: Kotoa poistuttaessa käytettävä Iterasshai tarkoittaaa sananmukaisesti “menen ja tulen takaisin”, mikä tietysti kuulostaisi suomalaisen korvaan lähinnä hämmentävältä. Toisaalta lausahduksen korvaaminen pelkällä heipalla kätkisi palan kirjalle olennaista kulttuuria. Siksi kirjoihin saatetaan jopa lisätä selitykset japaninkielisille sanoille, jotka on jätetty alkuperäiseen muotoonsa. Vaatii siis kääntäjältä melkoista taiteilua ja luovuutta, kun hän yrittää saada kirjan alkuperäiselle muodolleen uskollisena käännettyä paitsi uudelle kielelle, myös uuteen kulttuuriin. 

Kääntäjän työn haasteita ja vaatimuksia en aina tule lukiessani ajatelleeksi, mutta Tero Valkosen esiin nostamat työhön liittyvät asiat tuovat varmasti myös ansaittua kunnioitusta muidenkin kääntäjinä työskentelevien kontolle. Sanottakoon siirappisesti, että parhaan käännöksen lukeminen on itsessään jo päättymätön riemu – ja tuskin maltan odottaa että jonain päivänä pääsen tutustumaan tähän mahdottomaan ja pohjatonta riemastusta tarjoavaan opukseen.

Maisa Lyra 3 A