Lastussaan Kurjalan rannalla Juhani Aho pyrkii suorastaan upottamaan lukijan luomaansa ambienssiin. Ei tarinaa, ei varsinaista progressiota; kirjoitelmaa voisi melkeinpä pitää 1800-luvun VR-laseina. Joka ikinen merkki vie kirjailijan tietämätöntä uhria yhä syvemmälle tähän hypoteettiseen maailmaan, jota en edes kehtaisi kutsua fiktiiviseksi. 

Tekstin välttelevä minäkertoja paljastuukin vasta toiseksi viimeisessä kappaleessa, mikä on omasta mielestäni täysin mullistavaa. Kuvailukieli on rikasta ja keskittyy lähes täysin luomansa maiseman negatiivisiin puoliin. Kuvailun kohteita kutsutaan muun muassa likaisiksi, haiseviksi ja vinoiksi. Tekstissä esiintyvä koirakin saa palasen Ahoa, joka haukkuu koiraa ensin punaharmaaksi olennoksi, minkä jälkeen kuvailee sitä pelkuriksi.


Jos kuvittelisin Juhani Ahon itse lukevan kertomustaan minulle ääneen, hänen äänensävynsä kuulostaisi varmaan hyvinkin savuiselta ja apaattiselta. Tekstin virkkeistä suurin osa on moniosaisia ja pitkähköjä, mutta päivänselviä ja veitsenteräviä. Ylimääräinen pohdinta ja vertaukset saavat luvan poistua suoraan ikkunasta, kun Aho ottaa sulan käteensä. Kirjailijan ei tarvitse käyttää tunteisiin vetoavaa kieltäkään vedotakseen lukijan tunteisiin – niin neroa on hänen tyylinsä yksinkertaisuus. Kunhan vain sanoo asiat niin, miten ne ovat.

Artem Zakataev, 18 J