Olisipa lattea elokuva, jossa mikään ei menisi koskaan vikaan. Janoamme jännitystä ja uskottavuutta, ja siksi kutkuttavan ongelmallisia vastoinkäymisiä nähdään varmaan joka ikisessä juonessa. Useimmissa elokuvissa kuitenkin odottaa tyypillinen onnellinen loppu, jonka taakse eivät katsojat enää näe. Elämä jatkuu, mutta sama loistokkuus ei voi jatkua ikuisesti.

Monet uskovat elämän tarkoituksena olevan saavuttaa onnellisuus. Luultavasti sitä ei kuitenkaan voi koskaan saavuttaa täydellisesti. Joka tapauksessa onnellisuus on jotain, mitä lähes kaikki havittelevat. Sen vuoksi siitä on tehty hyvin myyvä kaupallinen tuote. Esimerkiksi uusilla elektroniikkalaitteilla, kauneutta lupaavilla tuotteilla ja virkistävillä palveluilla luvataan ihmiselle teennäisesti onnea. Esseekokoelmassa Onnellisuudesta (2016) Tommi Melender puhuu aiheesta monipuolisesti. Melenderin mukaan länsimaissa varallisuustaso on noussut niin korkealle, että perustarpeet täyttyvät ja on varaa tyydyttää ennennäkemättömiä haluja, jotka eivät ole edes käyneet mielessä pula-aikoina. Hän huomauttaa, että runsaudesta huolimatta onnellisuutta mittaavista tutkimuksista on selvinnyt, ettei onnellisuus ole kasvanut merkittävästi viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Se mielestäni vahvistaa väitteen, ettei materia tuo onnea.

Mistä sitten onnellisuus tulee? Ihmisillä on siitä varmasti erilaisia käsityksiä. Toisille se on perhe, rakkaus ja kaverit, toisille taas varallisuus, menestys ja kuuluisuus. Mutta kaikki edellä mainitut ovat vain yksittäisiä asioita, eikä mikään niistä yksinään vie seitsemänteen taivaaseen. Sitä paitsi vaikka ihmisellä olisi kaikki hyvin, hän voi silti olla hyvin kateellinen muille, eikä se ilmiönä ole ollenkaan harvinaista. Melender pitää selvänä, että jollakulla on aina kuitenkin asiat paremmin jollain tavalla. Tuttavalla voi olla uudempi puhelin, hienompi auto tai viihtyisämpi koti. Rahaakaan ei ikinä tule olemaan tarpeeksi, ei vaikka olisi kuinka äveriäs pohatta. Kateus liiskaa ihan kenet tahansa alleen.

Paras ystäväni kertoi kerran kadehtivansa henkilöitä, jotka olivat menestyneitä tai saaneet paremman lähtökohdan elämään. Hän vertasi itseään erääseen pianoa soittavaan ballerinaan, joka oli syntynyt täydelliseltä tuntuvaan varakkaaseen ydinperheeseen. Hän itse taas on mustiin pukeutuva mörökölli, jonka elämään on kuulunut vastoinkäymisiä, kuten syrjintää ja perheongelmia. Hänen perheensä on hyvin räikeä ja täynnä katastrofin aineksia, mutta silti rakastava. Kysyin ystävältäni, haluaisiko hän tosissaan vaihtaa asemia kyseisen henkilön kanssa. Eikö sellainen elämä tuntuisi tylsältä ja ennen kaikkea väärältä? Kaikki koetut murheet ovat maustaneet hänen luonteensa pippurilla ja tehneet hänestä kokeneemman, vahvemman sekä erittäin empatiakykyisen, ja voisi sanoa, että hyvin ainutlaatuisen persoonan. Silloin hän taisi ymmärtää, ettei edes haluaisi olla pianoa rimputtava priimus, vaan juuri sellainen onnellisen onneton ihminen kuin sattuu olemaan.

‘’Voittamisesta voi iloita vain se, joka tietää tarpeeksi häviämisestä’’, väittää Melender vertaillen onnellisuutta jalkapalloon. Ei siis voi tuntea todellista onnellisuutta ilman aiempaa kokemusta kärsimyksestä. Surun välttäminen kokonaan on mahdotonta, joten miksi edes yrittää vastustaa sitä? Luulen, että voi olla aidoimmin onnellinen vasta, kun ymmärtää ja hyväksyy sen, ettei koskaan tule saavuttamaan pysyvää tyytyväisyyden tunnetta. On kieltämättä joskus vaikeaa tyytyä nykyhetkeen, mutta uskoakseni avain onneen löytyy syvältä sisimmästä ja sen saavuttaminen vaatii oivaltamisen. Joskus minusta tuntuu, että olen itse ymmärtänyt onnellisuuden ytimen, sillä osaan nykyään tiedostaa tapahtumia ympärilläni syvällisesti, ja kuten Tommi Melender, rakastan itsekin elämän varjoisia puolia yhtä lailla kuin sen valoisia hetkiä. Ajatus tästä suuresta valaistumisesta kuitenkin on vielä hyvin hutera, ja sitä minun pitää työstää ehkä koko loppuelämäni ajan.

Kreeta Kara