P. D. Jamesin vuonna 1995 kokoelmassaan Mistelimurha ja muita kertomuksia
julkaisema novelli Mistelimurha edustaa perinteistä rikoskirjallisuutta, johon on saatu
sisällytettyä kutkuttava juoni sekä pettämättömän yllättävä loppuratkaisu. Teos
perustuu Jamesin omiin kokemuksiin, mikä tekee tarinasta sitäkin kiinnostavamman.


Tarina alkaa kirjailijan pohdinnalla, miksi hän alun perin halusi kirjoittaa kyseisen
novellin. Hän kertoo lukijalle, mistä syystä on päättänyt tuoda vasta nyt ilmi yli
viisikymmentä vuotta vanhan tapahtuman. Novelli rakentuu koko ajan siis
kehyskertomuksesta, jonka sisällä itse tarina kerrotaan. Kirjailija palaa
kehyskertomukseen kuitenkin useasti tuomalla esiin omia näkemyksiään ja
mielipiteitään. Tämän vuoksi voi olla haastavaa saada selville, kumpi tarina oikeasti
on pääosassa. Koko kertomuksen ajan tuntuu siltä, kuin kirjailija itse olisi kertomassa
lukijalle muistelmiaan – mitä hän periaatteessa tekeekin. Toisaalta tarina itsessään
muistuttaa niin kovasti Agatha Christien luomuksia, että välillä on vaikea muistaa
lukevansa tositapahtumista.


Kertojana novellissa toimii itse kirjailija Phyllis Dorothy James, ja hän kertoo
tapahtumat minä-kertojan näkökulmasta. Kehyskertomuksessa hän on jo
seitsemänkymmenen ikävuoden puolella, mutta itse sisäkertomuksessa hän on
vasta kahdeksantoistavuotias. Tarina sijoittuu jouluun, noin vuoteen 1940.
Oletettavasti toinen maailmansota on parhaillaan käynnissä, sillä puheenaihe
kääntyy usein sotaan ja sen vaikutuksiin. Joulu vietetään ilmeisesti melko
keskiluokkaisessa talossa, sivistyneesti ja pienellä kokoonpanolla Jamesin isoäidin
luona. Kaikki vaikuttaa hillityltä ja kohteliaalta, mikä voi myös johtua henkilöiden
lyhytaikaisesta tuttavuudesta.


Jo novellin alkupuolella paljastuu murha kesken joulun vieton ja se toimii
käännekohtana tarinassa. Päähenkilö on viettänyt vasta yhden päivän muiden
vieraiden kanssa, kun yksi heistä löydetään surmattuna. Tarina ei etene kovin
intensiivisest, ja kuvailulle on jäänyt yllättävän paljon tilaa. Ihmiset toimivat järkevästi,
ilman suurempaa tunteilua tai päättömiä hölmöilyjä. Tunnelma on melko optimistinen
ja rauhallinen, vaikka juonessa tapahtuukin paljon. Säässä ei tapahdu mitään
erikoista, ja kuvailu on melko neutraalia. Tarinaan sisältyy kuitenkin myös runsaasti
iloisempia kohtauksia, kuten tanssia ja lumisotaa. Tätä korostavat myös siistit ja
yksinkertaiset tilat sekä päähenkilön avarakatseisuus muita kohtaan.


Päähenkilö on rauhallinen ja asiallinen. Sisäkertomuksessa, oletettavassa
päätarinassa, hänen miehensä on hiljattain saanut surmansa sodassa, ja nyt,
hukuttaakseen surunsa James itse toimii ilmavoimissa naisten apujoukoissa.
Sivuhenkilöinä novellissa ovat Jamesin hauras, mutta itsepäinen isoäiti, serkku Paul
sekä myöhemmin murhatuksi joutuva kaukainen sukulainen Rowland Maybrick.
Kartanossa esiintyvät myös hovimestari ja keittäjä sekä rikoskomisario ja tohtori.
Henkilökuvaukset ovat napakoita, mutta monipuolisia, ja henkilöihin pääsee sisälle
nopeasti. Heidän välisiään suhteita ei puolestaan paljoa avata, kaikki ovat melko
etääntyneitä toisistaan. Muita yhdistää kuitenkin yhteinen inho Maybrickiä kohtaan –
johtaen lopulta tämän surmaan.


Suuren osan kertomuksesta päähenkilö viettää itsekseen pohtimalla murhaa ja sen
mahdollista toteuttajaa. Kun hän saa tekijän ja motiivin selville, ei hän vaikuta
lainkaan yllättyneeltä. Koko novellin ajan toistuu samanlainen etäisyys ja
yksinkertaisuus aiheen suhteen. Ihmiset toimivat suurelta osin järjen ja älyn kautta,
jättävät tunteet sivuun. Kukaan ei tunnu surevan Maybrickin kuolemaa, eivätkä
henkilöt liioin harmittele joulun pilaantumista tällaisen tragedian vuoksi. Lisäksi
tarinassa tuodaan toistuvasti esille mistelin oksat ja niiden marjat, mikä voi toki olla
osasyy novellin otsikkoon. P. D. James itse kuitenkin sanoo jo novellin alussa, että
suurin syy tarinan nimeen on sen kaunis alkusointu. Mistelit ovat kuitenkin esillä
usein murhaa käsiteltäessä. Ne toimivat johtolankana päähenkilölle murhaajan
selvittämisessä.


Kirjailija kertoo kehyskertomuksessa, kuinka hän ei edelleenkään osaa oikeuttaa
tekojaan tuona päivänä. Kyseisenä jouluna hän saa selville murhaajan, oman
serkkunsa, tutkiessaan vintillä olevia golfmailoja. Hän uskoo niiden toimineen
murha-aseena. Serkku Paul kertoo, kuinka Maybrick on aiheuttanut hänen veljensä
kuoleman kiristämällä tätä veljen homoseksuaalisuudesta. Tämä jo itsessään saa
kyseenalaistamaan sitä, kuka on oikeassa. Voiko murha koskaan olla oikeutettu ja
millä perusteilla? Myös konkreettisempi aihe nousee pintaan. Miten Paul uskaltaa
kertoa tapahtumista niin avoimesti ja pelottomasti kesken poliisitutkinnan? Koko
tarinan arvoituksellisin käänne tuleekin lopussa, jossa päähenkilö selaa vanhempana
nyt jo kuolleen isoäidin valokuva-albumia ja löytää kuvan isoäidistään golfmaila
kädessä. Kuvan alle kirjoitetut sanat tuovat ilmi, että isoäiti on ollut oikein taidokas
mailan käyttäjä. Lukija alkaa pohtimaan, kuka todella on ollut Maybrickin murhaaja
vuosia sitten. Paul ei koskaan sano toteuttaneensa murhaa, vaikka antaakin näin
ymmärtää. Hän ainoastaan kertoo mahdollisen motiivin. Nousee pintaan jälleen uusi
kysymys: Onko tämä vanha ja jähmeä isoäiti hyväksynyt sukulaisensa
homoseksuaalisuuden, jota on pidetty siihen aikaan täysin epäsoveliaana? Jos hän
on pystynyt siihen sopeutumaan, mitä järkeä koko murhassa on ollut? Ahdasmielisiä
ihmisiä on ollut ja tulee olemaan, aina. On oma asiansa, kuinka heidän kanssaan
tulee toimia. Mutta kuka sitten tässä on oikeassa vai onko kukaan? Onko mikään
tietty näkökulma lopulta täysin ehdoton totuus?

Nella Vatilo 19H