Ajattelemme usein Suomen koostuvan avoimuudesta, rehellisyydestä sekä oikeudenmukaisuudesta, vaikka Suomessa tosin on selkeästi syrjintää, rasismia, turvattomuutta ja epätasa-arvoisuutta, jotka johtavat vielä uusiin ongelmiin kuten suomalaisille erityisen tutuksi tulleeseen alkoholismiin.

Suomalaisten suhde alkoholiin on ollut ja kenties tietyillä alueilla on vieläkin yksi suurimmista tabuista. Viime vuosikymmeninä aihetta on onneksi kyetty käsittelemään yhteiskunnallisella tasolla, mutta aihe on silti sellainen, josta harva uskaltaa tai haluaa avoimesti puhua muiden edessä.

Kielletyissä aiheissa on se yksinkertainen ongelma, ettei niistä hiljeneminen poista asian olemassaoloa. Kaupungilla vaeltavat kodittomat, lääkkeensä unohtaneet avohoidossa olevat potilaat sekä päihdeaineisiin addiktoituneet eivät katoa katukuvasta toteamalla:“Ei sentään pyöri minun pihallani.” tai “No sentään omasta lapsestani ei kasva tuollainen.” Historiasta ei nimittäin löydy tapahtumaa, jossa välinpitämättömyys olisi johtanut suurtekoihin. Ikävä kyllä, kuten rikkinäinen levy, myös historia toistaa itseään.

Historiasta voi oppia paljon, erityisesti uroteoista ja yhteiskunnallisista saavutuksista, mutta myös vaietusta, salatusta ja hävetystä historiasta. Moni mieltää historiallisten tapahtumien tapahtuneen  juuri kuten historiankirjoissa on ilmoitettu; ja se juuri todistaa, kuinka hyvin kyseisestä historiasta vaienneet tai sitä peitelleet ovat onnistuneet tuhotöissään. Suomessa alkoholismi kuuluu selkeästi tähän kategoriaan, tosin ei täydellisesti kuitenkaan. Onko Suomessa jotakin, jota peiteltäisiin vieläkin, jotain häpeällisempää kuin koko kansan kollektiivisessa alitajunnassa piilevä salaisuus?

On ja vieläpä huomattavasti häpeällisempää. Nimittäin sodat. Kun puhutaan Suomesta, sodassa nousevat usein kolme tekijää esille: Neuvostoliittoa tai Venäjää, ajasta riippuen kumpaa, urheasti vastaan sotiminen, natsi-Saksan kanssa pelkästään aseveljenä toimiminen sekä valkoisten ja punaisten välillä käyty nopea sisällissota, jolla nyt vain sattuu olemaan tusinan verran eri nimiä.

No, mutta miksi sisällissota tunnetaan myös nimillä itsenäisyyssota, kansalaissota, vallankumous, veljessota, vapaussota, luokkasota, punakapina, torpparikapina sekä mahdollisimman neutraalina Suomen sota vuonna 1918? Keskinkertainen vastaus olisi todeta tämän johtuvan siitä, että eri osapuolilla ja heidän jälkeläisillään on ollut eroavat näkemykset sodan syistä ja kulusta. Mistä vuorostaan tämä johtuu?

Kenties näkemysten eroavaisuus johtuu siitä, ettei asiasta puhuttu sodan tai sodan jälkeisen valkoisen terrorin jälkeen tarpeeksi avoimesti? Totta kai on naiivia ajatella sodan hirmutekojen objektiivisen selvittelyn onnistuvan samalla tavalla kuin hiekkalaatikolla tapahtuvien riitojen selvitys. On kuitenkin myös naurettavaa, että vielä nykyään suomalaisilla on erittäin vajavainen käsitys kyseisestä sodasta.

En itsekään ole mikään kaikkitietävä jumala, mutta olin kokenut tietäneeni tapahtumista suhteellisen hyvin. Silti lukiessani vuonna 2018 eli sata vuotta sodan jälkeen julkaistua Helsinki veressä: Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa -nimistä tietokirjaa ymmärsin oman ymmärrykseni tason olleen vain jäävuoren huippu. Sari Näre, tietokirjailija, poliitikko sekä valtiotieteiden tohtori monien muiden saavutusten lomassa on tämän tietokirjan toimittanut; hieno tapa sanoa tietokirjan kirjoittanut ja lähteet koonnut henkilö. Näre aloittaa teoksen omistamalla sen kahdelle sukulaiselleen, jotka kuuluivat sodassa eri puolille, kuitenkin molemmat kärsivät sodasta.

Näreen tapa aloittaa kertomalla omasta taustastaan auttaa luomaan luottamusta tekstin objektiivisuuteen sekä luo pohjan kirjan tavalle käsitellä sodan osa-alueita useamman osapuolen näkökulmasta. En aio lähteä selittämään kaikkia kirjan noin kolmea ja puolta sataa sivua, mutta tärkeänä aiheena on mainittava jo kirjan kannessa aiheeksi kerrottu nuorten osuus sodassa.

Sisällissota mielletään usein valkoisten ja punaisten eli porvariston ja aateliston työläisiä vastaan käydyksi sodaksi. Näin se myös yksinkertaisena tapahtuma minulle on opetettu historian tunnilla; sen jälkeen on siirrytty äkkiä seuraavaan, vähemmän arkaan aiheeseen. Näin opetettaessa unohdetaan sodan yksityiskohdat sekä sodan aikaan vaikuttaneet muut osapuolet, kuten tavalliset siviilit. Vaikka siviilit ovat stereotyyppisesti niin sanotusti neutraaleja, sodassa suomalaiset siviilit ovat auttaneet niin resurssien, kuten aseiden, kuin itse sotilaiden ja paenneiden vankien piilottamisessa. Siviililapset vuorostaan ovat toimineet salaisina lähetteinä pienemmän kokonsa vuoksi, ja teini-ikäiset lapset vuorostaan ovat muodostaneet jo omia “jengejään.” Näitä ovat huligaanit ja sakilaiset, nuorista koostuvat, jotenkin poliittisesti suuntautuneet joukot, jotka ovat vaikuttaneet paljonkin siihen, miten turvallista on ollut liikkua tietyillä alueilla tiettyyn aikaan.

Turvallisuudesta puheen ollen, miksi sodan niin sanotusti positiivisempia puolia ei myöskään mainita? Häpeän vankileireistä, teloituksista ja muista hirmuteoista ymmärrän, mutta miksi pitäisi hävetä sitä, miten naiset pystyivät työskentelemään yhtä hyvin samoissa tehtävissä kuin miehet? Tai miksi vaietaan siitä, kuinka  sota jopa edisti sukupuolten välistä tasa-arvoa ja sukupuoliroolien hajottamista? Näre ei aiheesta pelännyt kirjoittaa.

Asioiden tabuksi teko ei siis toimi pelkästään häpeällisenä peitteenä asiaan liittyville negatiivisille puolille, vaan estää myös samalla asiasta syntyvän positiivisen kehityksen mahdollisuuden. Asioista on pakko keskustella, ellei toivo tapahtumien vääristyvän.

Siksi henkilökohtainen toiveeni on, että sen lisäksi, että opettaisimme avoimemmin sisällissodasta, uskaltaisimme aloittaa yhteiskunnallista keskustelua ongelmistamme, historiallisista sekä nykyaikaisista, vaikka ne tuottaisivat meille häpeän tunnetta. Esimerkiksi vanhainkotien heikko taso, populismin nousu, työpaikkakiusaaminen ja seksuaali- ja väkivaltarikokset eivät katoa niistä hiljentymällä. Asioista on puhuttava, jotta voimme luoda paremman huomisen.

Anton Säilä, 18 A